torstai, 11. kesäkuu 2009

Jatkokirje ystävälle

1244733979_img-d41d8cd98f00b204e9800998e6.4.09

Vihdoin pääsin aikomusta pidemmälle, kirjoittamaan sinulle kirjettä, ainakin aloittamaan sen. Kirjoitan nykyisin paljon, jos päivittäistä vähän kirjoittamista voi pitää paljona. Kirjoitan Facebook-ystävilleni, lähinnä kahdelle, toiselle englanniksi, toinen on suomalainen. Päälle tulevat sähköpostikirjeet ja viikottaiset Facebook-kirjeet  yhdelle ystävälleni. Olen ryhtynyt pitämään myös blogia, hassua jakaa ajatuksiaan nimettömänä. Se on myös jännittävää. Elämäni on nyt selvästi keskittynyt johonkin toiseen todellisuuteen – tai no, en usko että se on niin toinen kuin ajatellaan. Tätä elämäähän se on. Syön, hengitän, liikun edelleen, käyn kaupoissa, kaupungilla, kaupungissa.

Kyllä olen vakavasti pohtinut muuttoa ja alkanut etsiä netistä (mistäpä muualta) vuokra-asuntoehdokkaita. Ensi hakuni tein Espoosta, josta löysin kolme kukkarolleni sopivaa ja tilantarpeeni täyttävää asuntoa. Täytyy myös selvittää, miten asuntoja haetaan, täytänkö kriteerit (olenko tarpeeksi varakas tai tarpeeksi varaton, pitääkö minun olla kunnan / kaupungin asukas jne.). Otaksun että systeemi on suunnilleen sama kuin osaomistusasuntojen hakuprosessi täällä (ei tarvinnut olla asukas, ei tulorajoja – kunnan vuokra-asunnoissa yleensä on). Tällaista ikävää mutta pakollista byrokratiaa. Yksityiseltä en mielelläni vuokraa, koska vuokraturva on epävarma. Kunnan asunnossa saa elellä hamaan hautaan asti. Tosin M.A. on luvannut ottaa minut kissoineni alivuokralaiseksi komeroonsa – Albertinkadulle. Unelma-asunto keskellä Helsinkiä.


Pitkäperjantai 10.4.09

L.M. toivotteli Facebookissa ”pitkää perjantaita!” Pitkältä tämä on tuntunut. Olen hääräillyt valokuvieni kanssa, tuunannut niitä uuteen uskoon tietokoneohjelman avulla, hauskaa puuhaa. En arvannutkaan, miten se vie mennessään. Viime yönä en malttanut mennä edes nukkumaan. Säätelin värejä, valaistuksia, terävyyttä, himmennyksiä, aivan kuin olisin ollut uutta luomassa. Tavallaan olinkin. Minulla on useita hyvin nuoria mutta jo ammattimaisia valokuvaajaystäviä Facebookissa, olen ihaillut heidän kuviaan ja ihmetellyt, miten he saavat aikaan niin ihmeellisiä ja maagisia kuvia, että huikaisee. Nyt tiedän. En tietenkään yllä heidän tasolleen, koska perustyö eli itse kuvaus on heillä hallussa, minä vain napsin ja näpsin kuvia. En tosin pitkään aikaan ole ottanut muita kuin kissani kuvia, ja se on tietenkin eri juttu se.


Lankalauantai 11.4.09

Minulla on kai liikaa aikaa tai kuhinaa päässäni, kun rupesin kauppareissulla arvuuttelemaan, jääkö meistä loppujen lopuksi muuta jälkeä kuin hiilijalanjälki. Leikittelin ajatuksella tovin, ja nyt tekee mieli jalostaa siitä jotakin jutuntapaista, ehkä blogiini. En ole muutamaan päivään kirjoittanut mitään, on jotenkin lamaantunut olo. En viitsi pohtia syitä vaan elän lamaannuksen läpi, niin kuin monet muutkin vaiheet, elämän-, arkipäivän- tai kuunvaiheet. Eilinen oli niin kurja, että olin huutaa ääneen. Tänään siivosin ja olo parani selvästi. Kun ulkopuoli on kunnossa, on sisälläkin helpompaa.

Kävin pankkiautomaatilla ja kauhukseni tilillä on odotettua vähemmän rahaa. Siirsin sinne rahastoistani – kunnon kapitalisti kun olen – muutaman satasen kaiken varalta. Se se vasta sekasortoa tekee, rahapula. En tosin muista olleeni kovassa rahapulassa kuin opiskelija-aikoina. Niin ja tietenkin lapsena. Vaikka oltiin keskiluokkaa, ei meillä ollut koskaan hirveästi varaa revitellä. Kuusi lasta, äiti kotona nelikymppiseksi asti, asunto- ja muut velat päälle. Ei se todellista hätää ollut, isä keksi aina konstit selvitä. Niin ovat minun miehenikin keksineet ja minä siinä sivussa. Loppujen lopuksi ihminen tulee toimeen yllättävän vähällä. Ruokamenot on mulla aika minimaaliset. Mutta kosmetologille menee sitäkin enemmän, pystyisin ruokkimaan pienen afrikkalaiskylän tai pelastamaan ihmishenkiä. Minä läträän ne rahat naamaani. Noniin, nyt sekin lysti on viety, kun rupesin tämmöisiä pohtimaan. Ikävää, kerrassaan surkeaa. Taidan jättää sen naamaboosterin väliin, sellaisen kännykän kokoisen laitteen joka säteilee elvyttävää oranssin hehkua ruttuiselle iholle. Tosi asiassa ajattelin enemmän säärihaavojani, joihin se kuulemma voisi tepsiä.

 

14.4.09

Pikkusiskolla on tänään syntymäpäivä, täyttää 60. Lähetin hänelle reilun kokoisen kukkakimpun ja tekstin ”Hyyver syyver pääver!”. Se oli meidän lapsuuden aikaista salakieltä (ver-kieli, en tiedä oliko se oikeaoppista mutta kommunikointi sujui mainiosti).  Sisko ei vietä niitä sen kummemmin kuin me vanhemmatkaan siskot omia kuusikymppisjuhliamme.

Minäkin kuuntelin Sofi Oksasta ja Imbi Pajua kirjamessuilla, kuulemistani haastatteluista paras. K:aa ja P:aa piti tietenkin kuunnella. Ostin Kalevalan kulttuurihistorian ja Taiteilijoiden Kalevalan SKS:n osastolta. Nehän ne verottivat kukkaroani, vaikka sain jäsenalennuksen. Kirjojen ostamisesta en silti luovu. Enkä lehtien tilaamisesta.

Sanoit hienosti: ”…päivät korjataan Ajan Pyykkinarulta johonkin Lähimenneisyyden Liinavaatekaappiin, josta ne voi myöhemmin ottaa esiin.” Totta sekin että jokainen päivä on iäksi menetetty. Eilistä ei saa takaisin, sitä ei voi elää uudelleen. Tai no, muistoissa, eläytymällä. Carpe Diem -ajattelu tuntuu niin banaalilta ja kuitenkin niin on. Ei me voida varastaa huomistakaan. Älä tunne suotta syyllisyyttä siitä että olet terve. Ole onnellinen ja iloitse siitä. Ei sinun tarvitse etsiä sille syitä eikä tarkoituksia, se nyt vain on niin. Äitisi on elänyt pitkän elämän. Saatat hyvinkin olla joskus niitä ikivanhoja, joita meillä alkaa olla yhä enemmän ja joita muuten muuan gerontologi tutkii (nimi hukassa).


Torstaina 11.6.09

Kaksi kuukautta vierähtänyt! Mihin aika sujahtaa? Sitä on paljon ja kuitenkin niin vähän. Tiedän että sinulla on ollut erityisen vaikeaa, enkä tahdo rasittaa sinua omilla murheillani. Kunhan puran muutamaa ajatusta, joka asettunut pääni vainolaiseksi. On helpompaa kirjoittaa jollekulle tietylle kuin epämääräiselle jollekulle, joka ehkä sattuu lukemaan tämän tai sitten ei (blogikirjoitteluni on ollut jäissä nämä kaksi kuukautta). Vieläkin helpompaa on kirjoittaa sinulle, koska tiedän että luet tämän tarkkaan ja ymmärrät sanottavani.

Olen hämmentynyt, ihastunut, peloissani, sekava, vakava ja hilpeä. Pelkään, mitä jalalleni tehdään – vaikka viime kädessä teen itse päätöksen tai ainakin kuvittelen että päätös joka tehdään on minun. Olen ihastunut 20 vuotta (oli jäänyt tämä ”vuotta” pois, pakko lisätä, niin villiksi en sentään ole ruvennut että 20 nuorempaan mieheen ihastuisin – sainpa kunnon naurut) nuorempaan mieheen, jonka tapaamista suunnittelen nyt vakavasti, ennen varjoainekuvausta, koska sen jälkeen voi tulla pitkä tauko ennen kuin pääsen taas liikkeelle. Toisaalta kuvittelen, etten ole kuitenkaan hätätapaus niin että jos operaatioita tehdään, ne saattavat siirtyä elokuullekin. Hän pursuaa elämäniloa ja hyvää tuulta, on energinen ja vahva, kirjallisesti lahjakas, tottunut elämän kummallisuuksiin, sen nurjiin puoliin muttei turtunut. Hän on tuntunut alusta lähtien tutulta, kuin olisimme olleet ystäviä iät ja ajat. Voisin olla hänen äitinsä, onneksi en ole. Päätin heittää vanhan naisen roolin romukoppaan ja uskaltaa. En totta puhuen ole sitä vielä viitsinyt edes omaksua, en minä tahdo olla vanha! En hitto vie! Tämähän voi herranjumalasentään olla elämäni viimeinen mahdollisuus. Miksi ei? 

En anna mennä ohi. Koska olen hilpeä, iloinen, onnellinen ja hurskaan autuas kaikesta tästä. On kevyt olla, kun on päättänyt niin. Mitä minä jaloilla, kun pää lentää taivaisiin, tukka on takaa hyvin ja ryhti uusien tulipunaisten rintsikoiden suoristama. Heh. Pian on Juhannus, sireenit ovat täydessä kukassa, kesä kukkeimmillaan, koleaa mutta kesä kuitenkin!

sunnuntai, 5. huhtikuu 2009

Kiljahdus ja karjahdus

1245378597_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Nämä runot kirjoitin helmikuussa hurmio päällä ja mahtailu mielessä. On se vaan niin ihanaa kiljua joskus ja karjaista väliin. Asun yksin, mutta käyn päivittäin kiivaita keskusteluja kissani kanssa. Se on aika hyvä kuuntelija, sitä paitsi se osaa vähän muitakin kieliä, niinku esmes ruotsia ja vähän venättä. Parhaiten se puhuu meidän yhteistä kissankieltä. Mä yritin ekaks kirjoittaa nää runotkin kissankielelle, mutta mun mielitiettyni ei olis ymmärtänyt niitä. Sille olen omistanut ainakin yhden runon, on nääkin tavallaan, koska se on jo lukenut nämä. Ja se on ollut mun inspiraattori. Ah.


Metallisoppaa
 
tänään meillä tehdään metallisoppaa ja
hölynpölypuuroa
sokean kanan jyväleipää ja
sokean Reetan tietolaareja
silmäpullaa ja
kummin kaimaa
kellarihiiriä kanankoipia
koirankakkaa ja
kissanviiksiä
sipulia sekaan ja
salmiakkia
sukanvarsia
sipaisu
 
ja metalli soi ja
masiina puhkuu
voi sitä menoa!
 
 
Nyt me mennään myyntiin
 
Vahvuuksiamme ovat:
hyvä huumorintaju,
kierot silmät,
iso maha ja
kampurajalat,
luja tahto ja
mahdottomat muskelit.
 
Heikkouksia ei meillä ole,
tai no otetaan malliksi muutama:
ikirouta (joka on sulamassa)
vetoinen ovensilmä (jota tilkitään)
paukkuvat patterit (joita korjaillaan)
pahansisuiset kakarat (joita ojennetaan).
 
Siinä me olemme,
ottakaa tai jättäkää,
olkaa hyvä.

lauantai, 4. huhtikuu 2009

Madam mököttää

1244734015_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Oi hyvä Madam kertokaa
 
Mitä me nyt teemme?
Kun mansikat on syöty ja
mustikoista on keitetty hilloa.
Kertokaa minulle, hyvä Madam.
Miten pärjäämme?
Kun mustat pitsisormikkaanne
ovat revenneet
ja liivinluut törröttävät.
Hiuksenne lähtevät ja
rintanne roikkuvat.
Olette oma irvikuvanne.
 
Ah, Madam!
Ei se auta,
vaikka istuisitte siinä
maailmanloppuun asti.
Ei se auta.
Mutta olkaa hyvä,
istukaa vain.
Kaikin mokomin.
 
Voi  jumalauta.

 

perjantai, 3. huhtikuu 2009

On niin ikävä ja panettaa

 

1244768767_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ole hyvä
 
Yöt tehtiin verenpunaisella,
aamut keltaisella,
mustasankaiset silmälasit ikkunalaudalla
merkki sinusta.
Sinun merkkisi.
Lähellä ja kaukana,
poissa.
 
Irti minusta!
 
 
Ei perkele huudeta
 
Kuulisin jos voisin kaikki maailman äänet,
huutaisin jos huutaisin,
ei perkele.
 
Ei, huudan äänettä.
Mihin minä jäin?
Katosinko?
Kaivoonko?
Ei perkele.
 
Vereni vuotaa, tikahdun.
Oksennan ja paisun.
Olenko liikaa?
Miksi?
Miksi en.
Ei perkele.
Tästä täytyy tulla loppu.

  
Uskomaton ikävä
 
Syli kaipaa ja etsii.
Haikea halaus,
imupusu,
fritsu ryppyisellä kaulalla.
 
Ei halu mihinkään häviä,
se pysyy sitkaana,
ojentuu kohti,
painuu takaisin,
edestakaisin,
rytmikkäästi.
Panettaa.
Pirusti.

 

perjantai, 3. huhtikuu 2009

Pyöreät Vokaalit Pannaan

Pyöreät Vokaalit Pannaan 

Kävin eilen kosmetologilla. Otin sähköimpulssihieronnan ja uutena laserhoidon. Ensin laser, se täsmäsilottaa (takuulla, herranjumala) ilmejuonteita (ryppyjä). Sähköshokkeja olen ottanut aiemminkin, se retuuttaa  hassusti naamalihaksia. Laser ei tuntunut miltään, mutta otan sitä nyt nelisen kertaa  peräkkäisinä viikkoina. Sen jälkeen voi odottaa tulosta (ihmettä).

Olen kyllä itsekin tässä keksinyt maailmankaatavan menetelmän ryppyjen ehkäisyyn ja sulosilotukseen. Sen nimi on Pyöreät Vokaalit Pannaan eli PVP.  Idea on hyvin yksinkertainen ja juuri siksi niin kumouksellinen modernissa kauneudenhoidossa. Lopetetaan kertalaakista pyöreiden vokaaleiden käyttö ja siirrytään leveisiin vokaaleihin. Pyöreitä vokaaleja ovat o, u, y ja ö sekä ruotsalainen å. Sanan ’pyöreä’ äänneasu on siten ’pääreä’ tai ’peereä’, myös ’piereä’ käy. Harjoituksia kannattaa tehdä kuutisen tuntia päivittäin. Peili on hyvä apuväline tai jos tietokoneessa on kamera, voi sitäkin käyttää. Näin varmistetaan etteivät huulet vahingossakaan rypisty rumasti o:ksi tai u:ksi. (Näyttää muuten ihan persereiältä, sekin rohkaisee jatkamaan harjoituksia. Kuka nyt haluaisi persreiällään puhua!)