6.4.09
Vihdoin pääsin aikomusta pidemmälle, kirjoittamaan sinulle kirjettä, ainakin aloittamaan sen. Kirjoitan nykyisin paljon, jos päivittäistä vähän kirjoittamista voi pitää paljona. Kirjoitan Facebook-ystävilleni, lähinnä kahdelle, toiselle englanniksi, toinen on suomalainen. Päälle tulevat sähköpostikirjeet ja viikottaiset Facebook-kirjeet yhdelle ystävälleni. Olen ryhtynyt pitämään myös blogia, hassua jakaa ajatuksiaan nimettömänä. Se on myös jännittävää. Elämäni on nyt selvästi keskittynyt johonkin toiseen todellisuuteen – tai no, en usko että se on niin toinen kuin ajatellaan. Tätä elämäähän se on. Syön, hengitän, liikun edelleen, käyn kaupoissa, kaupungilla, kaupungissa.
Kyllä olen vakavasti pohtinut muuttoa ja alkanut etsiä netistä (mistäpä muualta) vuokra-asuntoehdokkaita. Ensi hakuni tein Espoosta, josta löysin kolme kukkarolleni sopivaa ja tilantarpeeni täyttävää asuntoa. Täytyy myös selvittää, miten asuntoja haetaan, täytänkö kriteerit (olenko tarpeeksi varakas tai tarpeeksi varaton, pitääkö minun olla kunnan / kaupungin asukas jne.). Otaksun että systeemi on suunnilleen sama kuin osaomistusasuntojen hakuprosessi täällä (ei tarvinnut olla asukas, ei tulorajoja – kunnan vuokra-asunnoissa yleensä on). Tällaista ikävää mutta pakollista byrokratiaa. Yksityiseltä en mielelläni vuokraa, koska vuokraturva on epävarma. Kunnan asunnossa saa elellä hamaan hautaan asti. Tosin M.A. on luvannut ottaa minut kissoineni alivuokralaiseksi komeroonsa – Albertinkadulle. Unelma-asunto keskellä Helsinkiä.
Pitkäperjantai 10.4.09
L.M. toivotteli Facebookissa ”pitkää perjantaita!” Pitkältä tämä on tuntunut. Olen hääräillyt valokuvieni kanssa, tuunannut niitä uuteen uskoon tietokoneohjelman avulla, hauskaa puuhaa. En arvannutkaan, miten se vie mennessään. Viime yönä en malttanut mennä edes nukkumaan. Säätelin värejä, valaistuksia, terävyyttä, himmennyksiä, aivan kuin olisin ollut uutta luomassa. Tavallaan olinkin. Minulla on useita hyvin nuoria mutta jo ammattimaisia valokuvaajaystäviä Facebookissa, olen ihaillut heidän kuviaan ja ihmetellyt, miten he saavat aikaan niin ihmeellisiä ja maagisia kuvia, että huikaisee. Nyt tiedän. En tietenkään yllä heidän tasolleen, koska perustyö eli itse kuvaus on heillä hallussa, minä vain napsin ja näpsin kuvia. En tosin pitkään aikaan ole ottanut muita kuin kissani kuvia, ja se on tietenkin eri juttu se.
Lankalauantai 11.4.09
Minulla on kai liikaa aikaa tai kuhinaa päässäni, kun rupesin kauppareissulla arvuuttelemaan, jääkö meistä loppujen lopuksi muuta jälkeä kuin hiilijalanjälki. Leikittelin ajatuksella tovin, ja nyt tekee mieli jalostaa siitä jotakin jutuntapaista, ehkä blogiini. En ole muutamaan päivään kirjoittanut mitään, on jotenkin lamaantunut olo. En viitsi pohtia syitä vaan elän lamaannuksen läpi, niin kuin monet muutkin vaiheet, elämän-, arkipäivän- tai kuunvaiheet. Eilinen oli niin kurja, että olin huutaa ääneen. Tänään siivosin ja olo parani selvästi. Kun ulkopuoli on kunnossa, on sisälläkin helpompaa.
Kävin pankkiautomaatilla ja kauhukseni tilillä on odotettua vähemmän rahaa. Siirsin sinne rahastoistani – kunnon kapitalisti kun olen – muutaman satasen kaiken varalta. Se se vasta sekasortoa tekee, rahapula. En tosin muista olleeni kovassa rahapulassa kuin opiskelija-aikoina. Niin ja tietenkin lapsena. Vaikka oltiin keskiluokkaa, ei meillä ollut koskaan hirveästi varaa revitellä. Kuusi lasta, äiti kotona nelikymppiseksi asti, asunto- ja muut velat päälle. Ei se todellista hätää ollut, isä keksi aina konstit selvitä. Niin ovat minun miehenikin keksineet ja minä siinä sivussa. Loppujen lopuksi ihminen tulee toimeen yllättävän vähällä. Ruokamenot on mulla aika minimaaliset. Mutta kosmetologille menee sitäkin enemmän, pystyisin ruokkimaan pienen afrikkalaiskylän tai pelastamaan ihmishenkiä. Minä läträän ne rahat naamaani. Noniin, nyt sekin lysti on viety, kun rupesin tämmöisiä pohtimaan. Ikävää, kerrassaan surkeaa. Taidan jättää sen naamaboosterin väliin, sellaisen kännykän kokoisen laitteen joka säteilee elvyttävää oranssin hehkua ruttuiselle iholle. Tosi asiassa ajattelin enemmän säärihaavojani, joihin se kuulemma voisi tepsiä.
14.4.09
Pikkusiskolla on tänään syntymäpäivä, täyttää 60. Lähetin hänelle reilun kokoisen kukkakimpun ja tekstin ”Hyyver syyver pääver!”. Se oli meidän lapsuuden aikaista salakieltä (ver-kieli, en tiedä oliko se oikeaoppista mutta kommunikointi sujui mainiosti). Sisko ei vietä niitä sen kummemmin kuin me vanhemmatkaan siskot omia kuusikymppisjuhliamme.
Minäkin kuuntelin Sofi Oksasta ja Imbi Pajua kirjamessuilla, kuulemistani haastatteluista paras. K:aa ja P:aa piti tietenkin kuunnella. Ostin Kalevalan kulttuurihistorian ja Taiteilijoiden Kalevalan SKS:n osastolta. Nehän ne verottivat kukkaroani, vaikka sain jäsenalennuksen. Kirjojen ostamisesta en silti luovu. Enkä lehtien tilaamisesta.
Sanoit hienosti: ”…päivät korjataan Ajan Pyykkinarulta johonkin Lähimenneisyyden Liinavaatekaappiin, josta ne voi myöhemmin ottaa esiin.” Totta sekin että jokainen päivä on iäksi menetetty. Eilistä ei saa takaisin, sitä ei voi elää uudelleen. Tai no, muistoissa, eläytymällä. Carpe Diem -ajattelu tuntuu niin banaalilta ja kuitenkin niin on. Ei me voida varastaa huomistakaan. Älä tunne suotta syyllisyyttä siitä että olet terve. Ole onnellinen ja iloitse siitä. Ei sinun tarvitse etsiä sille syitä eikä tarkoituksia, se nyt vain on niin. Äitisi on elänyt pitkän elämän. Saatat hyvinkin olla joskus niitä ikivanhoja, joita meillä alkaa olla yhä enemmän ja joita muuten muuan gerontologi tutkii (nimi hukassa).
Torstaina 11.6.09
Kaksi kuukautta vierähtänyt! Mihin aika sujahtaa? Sitä on paljon ja kuitenkin niin vähän. Tiedän että sinulla on ollut erityisen vaikeaa, enkä tahdo rasittaa sinua omilla murheillani. Kunhan puran muutamaa ajatusta, joka asettunut pääni vainolaiseksi. On helpompaa kirjoittaa jollekulle tietylle kuin epämääräiselle jollekulle, joka ehkä sattuu lukemaan tämän tai sitten ei (blogikirjoitteluni on ollut jäissä nämä kaksi kuukautta). Vieläkin helpompaa on kirjoittaa sinulle, koska tiedän että luet tämän tarkkaan ja ymmärrät sanottavani.
Olen hämmentynyt, ihastunut, peloissani, sekava, vakava ja hilpeä. Pelkään, mitä jalalleni tehdään – vaikka viime kädessä teen itse päätöksen tai ainakin kuvittelen että päätös joka tehdään on minun. Olen ihastunut 20 vuotta (oli jäänyt tämä ”vuotta” pois, pakko lisätä, niin villiksi en sentään ole ruvennut että 20 nuorempaan mieheen ihastuisin – sainpa kunnon naurut) nuorempaan mieheen, jonka tapaamista suunnittelen nyt vakavasti, ennen varjoainekuvausta, koska sen jälkeen voi tulla pitkä tauko ennen kuin pääsen taas liikkeelle. Toisaalta kuvittelen, etten ole kuitenkaan hätätapaus niin että jos operaatioita tehdään, ne saattavat siirtyä elokuullekin. Hän pursuaa elämäniloa ja hyvää tuulta, on energinen ja vahva, kirjallisesti lahjakas, tottunut elämän kummallisuuksiin, sen nurjiin puoliin muttei turtunut. Hän on tuntunut alusta lähtien tutulta, kuin olisimme olleet ystäviä iät ja ajat. Voisin olla hänen äitinsä, onneksi en ole. Päätin heittää vanhan naisen roolin romukoppaan ja uskaltaa. En totta puhuen ole sitä vielä viitsinyt edes omaksua, en minä tahdo olla vanha! En hitto vie! Tämähän voi herranjumalasentään olla elämäni viimeinen mahdollisuus. Miksi ei?
En anna mennä ohi. Koska olen hilpeä, iloinen, onnellinen ja hurskaan autuas kaikesta tästä. On kevyt olla, kun on päättänyt niin. Mitä minä jaloilla, kun pää lentää taivaisiin, tukka on takaa hyvin ja ryhti uusien tulipunaisten rintsikoiden suoristama. Heh. Pian on Juhannus, sireenit ovat täydessä kukassa, kesä kukkeimmillaan, koleaa mutta kesä kuitenkin!
